Viisiprosenttinen Tuffa kaatuu lasiin varovasti. Pullon pohjalla on sen verran sedimenttiä, että ihan kaikkea ei heti kärkeen uskalla kumota. Hiivathan on kuitenkin saatava mukaan, joten pyörittelen pulloa ja annan suurimpien partikkeleiden painua takaisin pohjalle. Ja sitten sameutta lasiin. Samalla tuoksuun tunkeutuu hiivan mukana lisää banaanin makeutta sekä ruohoisen raikasta humalointia, joka voimistuu loppua kohden myös maussa. Kokonaisuus ei ole tuoksun osoittamalla tavalla liian makea, vaan pikemminkin sitruksisen sähäkkä. Toinen kaato tuo jo aavistuksen liikaa sementtiä joukkoon ja suutuntuma muuttuu turhan nektariiniseksi. Vehnäinen pehmeys vie kuitenkin molemmissa lasillisissa pallon maaliin, eikä tästä loppujen lopuksi puutu kyljestä kuin ruoka.
Isoisän kalsarikuviointinen etiketti kruunaa makunautinnon, mutta missä on jarrarit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti