Ulkoisesti luonnollisesti hyvin samanlaiset oluet ovat osa BrewDogin IPA is Dead sarjaa, jossa samalla reseptillä on valmistettu useampia oluita ainoastaan humalaa vaihtamalla. Tällaiset Single Hop sarjat ovat mielenkiintoisia, koska näistä saa hyvän kuvan kyseisestä humalasta yksinään. Omasta mielestäni alkoholia olisi voinut olla prosentin verran vähemmän, mutta luotetaan skottipunkkareiden ammattitaitoon ja siihen, että tämä on paras mahdollinen alusta humalien vertailuun. Siitähän tässä on kyse, vertailusta. Harvoin jos koskaan oluissa käytetäänkään pelkästään yhtä humalaa, koska näitä yhdistelemällä saadaan aikaan paras lopputulos.
Näistä neljästä humalasta tunnetuin ja käytetyin on ehdottomasti Amarillo, joka itsessään on jo legendaarinen. Muut ainakin itselleni tuntemattomampia. Kohatu taisi olla Uudesta-Seelannista.
Ulkoisia eroja jos pitää väkisin etsiä, niin Comet ja EXP366 ovat ehkä todella pienesti haaleampia kuin Amarillo ja Kohatu. Kohatussa tuoksahtaa selkeästi alkoholi, jota esimerkiksi raikkaan trooppisessa Cometissa ei aisti millään muotoa. Vaahdot ja pitsit ovat vaatimattomat. Hapokkuus on niin ikään miniatyyristä. Maltaisuus Kohahtaa, havuisuus Colahtaa, mansikkaisuus on Exponentiaalista ja heinäpeltojen sekä appelsiinipuiden viitoittama tie vie Amarilloon. Jollain tapaa suutuntumat assosioivat vahvasti Kohatun kohdalla Mikkelleriin ja Cometin kanssa To Øl:iin. Comeetta esiintyy pihkaisella greippisyydellä boostattuna. Kohatussa greippi taittuu enempi smoothisti sitruunan suuntaan ja tunnelma on tropikaalisempi.
EXP366 tuoksuu hedelmäisen mansikkaiselta, kun taas Amarillo on perinteisesti purevan sitruksinen sekä sieraimissa että suussa. Heti Ilkka Lipsasen jälkeen mieleen piirtyy tuohivirsut. Amarillon suutuntuma on pehmeä, mutta loppukaiku sopivasti hyökkäävä. Perus IPAleichoneita, joissa humalat pääosassa.
Hop podium:
C 86
A 85
K 84
E 83
Colan ruskea brittistout vaahtoaa kauniisti ja muistuttaa lasissa hyvin paljon Irlannin mustaa kultaa Guinnesia. Karamellisen paahtunut mallas tuoksuu Mocca Masterilta ja suutuntuma on ohuen kahvinen. Maku on ehdottomasti tämän oluen heikoin lenkki. Etiketistä assosioituneet Talisman lautapeli ja ensimmäinen Highlander eivät kohtaa stouttia millään muotoa. Kokonaisuus jää valjun vetiseksi ja kepeän helpoksi. Jälkimaku taittuu jo turhankin makeaan hedelmäisyyteen.
OlutExpo 2014 katselmus koostuu omalta kohdaltani lauantain antimista kello kahden ja seitsemäntoista väliltä.
Tallinnan lautalta löytyi myös laimeampaa tzekkipilsneriä, jotka poimin auliisti ostoskoriin peruslaiva IV-bulkkien joukosta. Panimo on sentään samainen laitos, jonka tuotannosta löytyy tzekkioluiden lähetyssaarnaaja Pilsner Urquell. Pienoiset odotukset siis ladattuna, vaikka toki halpatuotteesta onkin kyse. Väri on haalean kellertävä ja vaahto vaatimaton, mutta silkkinen. Tuoksu vaikenee maltaaseen keitetyssä hernekeitossa ottaen askeleen kohti niittyjä. Maussa on taattua tzekkiläisyyttä aavistuksen vedellä lantrattuna tosin. Saippuainen jälkimaku astuu selkeästi rajan yli, mutta ilmansuunta jää epäselväksi. Ihan juotava laivabulkki hintaansa nähden.
Kaiku on auringonlasku Havajilla. Akvarellin maalarina Tuopin Ääressä istuu Johnny Rio. Jo pelkkä väri hehkuu lämpöä kuin vanha kunnon Slev´in liesi perseen alla nupit kuutoseen asti kierrettynä. Tuoksussa on humalaista höyryä ja tropikaalista tärinää. Tarina lähti Haminasta Ugi:in ja tällä kertaa hedelmät kypsyivät Suokin trooppisten palmujen alla.
Kauniin kuparinen ja hennon beigesti vaahtoava english ale. Pitsi putoaa nätisti jättäen tyrskyistä piirrosta lasin reunamille. Tuoksu on pähkinäisen brittinen ja karamellisen karambolainen. Makean maltainen maku voitelee ja aikaan saa sellaisen maiseman, jossa oikealle päin katsottaessa mäntymetsä on rusikoitu harvesterilla kasaan ja vasemmalla puolella stigalla niitetään ruohoa. Pumpernikkelinen jälkimaku ruispohjalla.
