Los Bastardos Linden

Raumalainen Linden Brewery sai kunniakseen valmistaa arvovaltaiselle yhtyeelle, Los Bastardos Finlandeses, oman oluen. Oluen tyyliksi muotoutui yllätyksettömästi bändioluille stereotyyppinen lager. Mutta mexican lager? Paperilla älyttömän yhteensopiva kombo yhtyeen imagon kanssa, mutta varsinkin maissi oluessa tuo ensimmäisenä kuitenkin mieleen kirkkaat ja pitkäkaulaiset pullot, joiden kyljessä komeilee joko keltapaitaisen siivouspalvelun tai italialaisen eurodance-yhtyeen nimike pienellä extralla. Tähänkö on Suomen Thin Lizzyn / ZZ Topin arvokkuus runnottu?

Oluen historia sai alkunsa kyseisen bändin laulajan, Bryn Jonesin vieraillessa Raumalla edellisen vuoden lopulla. Taitelijan trubaduuri -osuuden loputtua hän päätyi paikallisten panomiesten pöytään ja yhteistyökuviot olivat nopeasti toteutusta vaille valmiina. Pitäähän jokaisella itseään kunnioittavalla bändillä olut olla ja tällä kertaa kyseessä sattui olemaan yhtye, jolla on eittämättä yksi maailman vaikuttavimmista logoista, joka kilpailee uskottavuudestaan jopa Motörheadin kanssa.

"Muutaman tuopin ja jallun jälkeen olutkin oli suunniteltu." - M. Linden

Patinoituneen puupaneelin värinen jalojuoma tuoksuu raikkaalle ruohomättäälle sekä nahkaiselle nuottitelineelle. Kaikki Coronan tapaiset mielleyhtymät katoavat välittömästi. Suutuntuma soittaa skitalla suoranaisen samettisia sointuja sauhutellen samalla sikaria sisätiloissa. Maissin makeus pehmentää Motueka-humalan tuomaa luontaista limen purentaa ja kääntää mullasta esiin kaivetun Marshallin nupit kaakkoon heti ensi rytmistä. Sitruksisuus nousee loppua kohden Domestosmaisen dominaattorin rooliin raikastaen ruumiin radikaalisti. Kokonaisuutena Los Bastardos Finlandeses Lager on juuri sitä kaikkea mitä samainen yhtye edustaa. Vienna lagereiden Jack Daniel´s, rock ´n´ rollin ruumiillistuma lasipullossa. Olut jota on vain yksinkertaisesti pakko saada lisää. Viva Los Bastardos!

Pyynikin Käsityöläispanimon uutuuksia

Vuodenvaihteen jälkeen porstualleni oli jälleen ilmestynyt olutlähetys Tampereen suunnalta. Kuriiri soitti ja kertoi, että "jotain juhlaolutta tässä on". Paketin avaamiseen saakka elin pelon sekaisissa tunnelmissa, koska pahvien kyljessä mainostettu Vaalea Juhlaolut ei valitettavasti ollut niitä Pyynikin Käsityöläispanimon suurimpia voitonkiljahduksia. Paketin sisältä paljastui kuitenkin vuoden alun markettiuutuuksia, jotka ainakin tähän mennessä varmasti löytyvät jo ympäri Suomea, jossei jopa pitkin Eurooppaa. 

Citra California Lager antaa nimensä puolesta odottaa aurinkoa, surffilautoja ja kasvoilla polttavaa Santa Ana -tuulta. Ulkoisesti olut on kullankeltaisen hämyinen valkealla lyhytkestoisella vaahdolla kuorrutettuna. Pitsi sen sijaan on paksua ja pysyvää. Citran pellettisyys tuntuu tuoksussa ja jatkuu maussa aina jälkiliukkaille saakka. Raikkautta on ihan mukavasti, mutta samalla myös aavistus appelsiinimehuista hiivaisuutta. Suutuntuma on lopulta aika flätti. Pyöräytys poskipäissä aikaansaa pientä pörinää, mutta happoja saisi joka tapauksessa olla tuhdimmin. Kokonaisuutena hedelmäisen virkistävä ja melkein jopa rapsakka janojuoma. Surffilaudat jäävät kuitenkin naulaan ja tuulenkin vire tuntuu enemmän katabaattisena kuin föhninä. Kyseiseen olueen on kuulemma panimolla tehty tämän keiton jälkeen pieniä viilauksia, joten kauppojen hyllyillä ilmeisesti aavistuksen upgreidattu versio.

Galaxy Saison nostattaa kauniin kromin keltaisen oluen ylle tyylikkään valkuaisvaahdon, joka ei pitsinnypläystä kaihda. Australialaiselle trendihumalalle tuttu sitrushedelmäinen raikkaus iskee nystyröille yhä syvemmin oluen siirtyessä lasista kiduksiin. Tuoksun ensivaikutelma on runsaan pellettinen sekä greipin katkuinen. Suutuntuman virkistävä sitruksisuus muuntautuu maussa jopa makean mandariiniseksi liu´uksi. Jälkimaku nousee jo ananaksen puolelle. Nestemäinen hedelmäsalaatti ja huomattavasti lähempänä föhn-virtausta kuin Citra.

Amarillo Pale Alen humalan ja maltaan symbioosisessa tuoksussa kaikuu metalli. Kuparisen punertava olut soljuu suussa melko vetisenä. Odotukset eivät nyt aivan kohtaa. Jos yritetään kuitenkin ajatella laatikon ulkoa, niin toisaalta toffeisen bitterinen maltaan makeus toimii tässä kohtaa ihan ok, vaikka tosin ei yhtään sen enempää. Jälkimaussa vihanneksisuus ajaa valitettavasti sitruksisuuden edelle, eikä jälkiliuku jätä parasta mahdollista fiilistä. Sellainen räntäsade Rochfordissa meininki, eikä sen enempää pale ale kuin amarillokaan. Tämänkin oluen reseptiin on ko. batchin jälkeen tehty korjauksia.

Winter Lager vaahtoaa varovasti ja tuoksahtaa simaisesti hiivalle ja etiketissä luvatusti "hennosti savulle". Happoja ei juurikaan ole löydettävissä. Aromatiikka tuo aisteille perinteisen kotioluen, jonka pinta on aavistuksen jäässä. Oluen tarjoilulämpötila tässä vaiheessa kuitenkin reilusti plussan puolella ja jopa lähempänä kymmentä astetta kuin nollaa. Suutuntuma heittää hedelmäisestä humaloinnista maun jälkiliukkaat suoraan junaraiteille ja tunnelma latistuu kuin markan kolikko. Välttävästi vetinen ja esanssisesti epämiellyttävä kokonaisuus. Hento, kuten kylkitekstissä luvattiin.

Peräkaneettina mieleeni pulpahti, että kellarin kätköistäni löytynee Papabeersin Winter Ale, joten jospa sitä korkkaisi tämänkin vihdoin pois homehtumasta. Kyseisen pullon kyljestä löytyy merkintä BBF 11/2015 eli yksilö on pullotettu reilut neljä vuotta sitten.
Ehkä aavistuksen turhan kauan kypsynyt yksilö siis kyseessä, mutta tarkastellaan nyt joka tapauksessa miten Papa on vuodet vastaanottanut. Kaadettaessa vaahtoaminen on Winter Lagerin kanssa samaa luokkaa, mutta hapokkuutta löytyy aavistuksen enemmän. Tuoksusta nousee pintaan metsmaasikaisen esanssinen makeus. Vieno viinaisuuskin nostaa päätään ja suutuntumassa tämä voimistuu ensivaikutelmasta yhä enemmän iholle. Tunnelma on lämmin. En ehkä odottanut liikoja, mutta loppujen lopuksi oluthan on kestänyt vuodet suhteellisen tyydyttävästi. Ei siis hyvin kypsynyt, mutta säilynyt. Mansikkainen marmelaadisuus puskee tosin turhan voimakkaasti ja alkoholinen suutuntuma vaatisi ympärilleen ruskean paperipussin, mutta onhan tämä kuitenkin toimiva paketti. Hangelle en siis luovuta. Jollain tapaa mieleni assosioituu Bryggeri Helsingin Vuosi Sata ja mieleni tekee juustoja.

Damn Good Cherry Pie

Saavumme rähjäisen oloisen tehdashallin pihaan, jonka ainoa väripilkku on juuri pihaan ajamamme Kimito Brewingin pakettiauto tai tarkemminkin sen kylkiteippaukset. Kaurismäkeläisestä atmosfääristä siirrymme toiseen. Lukitun oven takaa paljastuu työmaa. Äänten kaikuessa kylmän hallin seinältä toiselle kvartsin sekä graniitin voi aistia niin ilmassa kuin ihollakin. Mielikuvitus mutisee maltaisen makeasti; tähän tilaan saadaan vielä panimo.

Kimito Brewingin vanhat tilat alkoivat käydä ahtaiksi, mutta Kemiön saarelta löytyi uutta lääniä valloitettavaksi. Kaksi kuukautta ensimmäisistä kuvista ja "pienen pintaremontin" jälkeen entiseen Suomen Sokerin tehdashalliin siirrettiin panimon koko kalusto, sekä luonnollisesti jotain uutta. Vaikka uusien tilojen myötä tankkien väliin mahtuu hieman muutakin kuin jakoavain, niin mitään eksponentiaalista tuotannon kasvua ei kuitenkaan olla havittelemassa. Pari uutta tankkia kuitenkin löysi uuden kodin ja tilaa piisaisi vaikkapa sirolle tynnyrikypsyttelylle. Kiinteistössä riittää nimittäin nyt provinssia joka suuntaan. Neliöitä vanhaan tilaan verrattuna on jopa kuusinkertaisesti, eikä kattokaan tule aivan heti vastaan.

Kaurismäkeläisestä uuden panimon ilmapiiristä siirrytään omiin kotioloihin ja lasissa olevan imperial stoutin mukana hienokseltaan Lynchimpään tunnelmaan. Kimiton ja Hiisin collaboraation nimestä, Damn Good Cherry Pie, assosioituu väkisin agentti Cooperin lausahdukset Twin Peaksin Double R Dinerin tiskillä. Olisikohan tässä muuten kyseessä Tatu Hiitolan viimeinen yhteistyöolut Hiisin saappaissa ennen lähtöä Tankerille?

Tammikuun neljäntenä päivänä pullotetun oluen tuoksu on paahteisen praliininen ja maltaisen mokkainen. Surrealistisen suunmyötäinen suutuntuma sipaisee kirsikkapiirasta taikinareunuksesta, vaikka kokonaisuus pysytteleekin enemmän perinteisemmän suklaakakun suunnalla. Jälkimaussa cherryn kone yskähtelee hieman voimakkaammin, mutta lakritsaisen luumuinen loppu sanelee lopputahdit. Selkäranka jää loppujen lopuksi aavistuksen ohkaiseksi, mutta laatutuote joka tapauksessa. Kellarin kolkkoutta kaipaavalle yksilölle sitä on annettava, joten otetaan toiset tyypit tästä muutaman vuoden jälkeen. Nyt kuitenkin odotellaan ensin mitä Kimito Brewingin uusista tiloista alkaa syntymään.