Pyynikin Käsityöläispanimon uutuuksia

Vuodenvaihteen jälkeen porstualleni oli jälleen ilmestynyt olutlähetys Tampereen suunnalta. Kuriiri soitti ja kertoi, että "jotain juhlaolutta tässä on". Paketin avaamiseen saakka elin pelon sekaisissa tunnelmissa, koska pahvien kyljessä mainostettu Vaalea Juhlaolut ei valitettavasti ollut niitä Pyynikin Käsityöläispanimon suurimpia voitonkiljahduksia. Paketin sisältä paljastui kuitenkin vuoden alun markettiuutuuksia, jotka ainakin tähän mennessä varmasti löytyvät jo ympäri Suomea, jossei jopa pitkin Eurooppaa. 

Citra California Lager antaa nimensä puolesta odottaa aurinkoa, surffilautoja ja kasvoilla polttavaa Santa Ana -tuulta. Ulkoisesti olut on kullankeltaisen hämyinen valkealla lyhytkestoisella vaahdolla kuorrutettuna. Pitsi sen sijaan on paksua ja pysyvää. Citran pellettisyys tuntuu tuoksussa ja jatkuu maussa aina jälkiliukkaille saakka. Raikkautta on ihan mukavasti, mutta samalla myös aavistus appelsiinimehuista hiivaisuutta. Suutuntuma on lopulta aika flätti. Pyöräytys poskipäissä aikaansaa pientä pörinää, mutta happoja saisi joka tapauksessa olla tuhdimmin. Kokonaisuutena hedelmäisen virkistävä ja melkein jopa rapsakka janojuoma. Surffilaudat jäävät kuitenkin naulaan ja tuulenkin vire tuntuu enemmän katabaattisena kuin föhninä. Kyseiseen olueen on kuulemma panimolla tehty tämän keiton jälkeen pieniä viilauksia, joten kauppojen hyllyillä ilmeisesti aavistuksen upgreidattu versio.

Galaxy Saison nostattaa kauniin kromin keltaisen oluen ylle tyylikkään valkuaisvaahdon, joka ei pitsinnypläystä kaihda. Australialaiselle trendihumalalle tuttu sitrushedelmäinen raikkaus iskee nystyröille yhä syvemmin oluen siirtyessä lasista kiduksiin. Tuoksun ensivaikutelma on runsaan pellettinen sekä greipin katkuinen. Suutuntuman virkistävä sitruksisuus muuntautuu maussa jopa makean mandariiniseksi liu´uksi. Jälkimaku nousee jo ananaksen puolelle. Nestemäinen hedelmäsalaatti ja huomattavasti lähempänä föhn-virtausta kuin Citra.

Amarillo Pale Alen humalan ja maltaan symbioosisessa tuoksussa kaikuu metalli. Kuparisen punertava olut soljuu suussa melko vetisenä. Odotukset eivät nyt aivan kohtaa. Jos yritetään kuitenkin ajatella laatikon ulkoa, niin toisaalta toffeisen bitterinen maltaan makeus toimii tässä kohtaa ihan ok, vaikka tosin ei yhtään sen enempää. Jälkimaussa vihanneksisuus ajaa valitettavasti sitruksisuuden edelle, eikä jälkiliuku jätä parasta mahdollista fiilistä. Sellainen räntäsade Rochfordissa meininki, eikä sen enempää pale ale kuin amarillokaan. Tämänkin oluen reseptiin on ko. batchin jälkeen tehty korjauksia.

Winter Lager vaahtoaa varovasti ja tuoksahtaa simaisesti hiivalle ja etiketissä luvatusti "hennosti savulle". Happoja ei juurikaan ole löydettävissä. Aromatiikka tuo aisteille perinteisen kotioluen, jonka pinta on aavistuksen jäässä. Oluen tarjoilulämpötila tässä vaiheessa kuitenkin reilusti plussan puolella ja jopa lähempänä kymmentä astetta kuin nollaa. Suutuntuma heittää hedelmäisestä humaloinnista maun jälkiliukkaat suoraan junaraiteille ja tunnelma latistuu kuin markan kolikko. Välttävästi vetinen ja esanssisesti epämiellyttävä kokonaisuus. Hento, kuten kylkitekstissä luvattiin.

Peräkaneettina mieleeni pulpahti, että kellarin kätköistäni löytynee Papabeersin Winter Ale, joten jospa sitä korkkaisi tämänkin vihdoin pois homehtumasta. Kyseisen pullon kyljestä löytyy merkintä BBF 11/2015 eli yksilö on pullotettu reilut neljä vuotta sitten.
Ehkä aavistuksen turhan kauan kypsynyt yksilö siis kyseessä, mutta tarkastellaan nyt joka tapauksessa miten Papa on vuodet vastaanottanut. Kaadettaessa vaahtoaminen on Winter Lagerin kanssa samaa luokkaa, mutta hapokkuutta löytyy aavistuksen enemmän. Tuoksusta nousee pintaan metsmaasikaisen esanssinen makeus. Vieno viinaisuuskin nostaa päätään ja suutuntumassa tämä voimistuu ensivaikutelmasta yhä enemmän iholle. Tunnelma on lämmin. En ehkä odottanut liikoja, mutta loppujen lopuksi oluthan on kestänyt vuodet suhteellisen tyydyttävästi. Ei siis hyvin kypsynyt, mutta säilynyt. Mansikkainen marmelaadisuus puskee tosin turhan voimakkaasti ja alkoholinen suutuntuma vaatisi ympärilleen ruskean paperipussin, mutta onhan tämä kuitenkin toimiva paketti. Hangelle en siis luovuta. Jollain tapaa mieleni assosioituu Bryggeri Helsingin Vuosi Sata ja mieleni tekee juustoja.

PKP Nordic Lager & Pacific Pale Ale

Tampereen tummimpien likvidien heimopäällikön Pyynikin Käsityöläispanimon vaaleat oluet ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta menneet enemmän tai vähemmän maalista ohi mitä ohuimmilta ovat ulkoisesti näyttäneet. Kyseisen panimon oluita voisi siis suoraan lainatakseni kuvailla kännissä keksityn suomennoksen sanoin, Mustat donkkaa tykimmin. Seuraavaksi lasissa kuitenkin nimenomaan näitä vaaleampia Tesomalaisia.

Nordic Lager (batch 2062) muistuttaa kaikin puolin itsenäisyyspäivän paikkeilla myynnissä olleen Pyynikin nelosboksin epäonnistuneen tuntuista Vaaleaa Juhlaolutta. Nordicissa on samankaltainen viljaisen hiivainen maltaisuus pinnassa ja simainen kokonaisuus maistuu makeasti liimaisen laimealta. Tölkin kylkeen on painettu perusallergeenitiedot kaiken maailman hieroglyfeillä, mutta viestituotteenakaan tölkin sisältö ei vakuuta. Pohjoismaalaisuus jättää suutuntuman kylmäksi, jollei kotikaljaisen orastavaa sahtimaisuutta oteta lukuun.

Pacific Pale Ale (batch 2074) tuoksuu ainakin Nordicin jälkeen mukavasti hedelmäisiltä humalilta. Suutuntumassa on kuitenkin aika paljon samaa kuin edeltävässä ja etenkin liimaisuus nostaa päätään ikävästi rapsakan, mutta tainnutetun humaloinnin helmoista. Tölkin assosioima trooppisuus jää aika lailla kuivaksi ja oasiksesta onanoiva oluthörhön sielu jää ilman kostuketta. Hiivaista hedelmää ilman humalan hekumaa nektariinisella greippimandariinitwistillä. En ole koskaan Fantakiljua maistanut, mutta hyvin onnistuneena se voisi olla jotain tämän kaltaista.

Vaimon kanssa panimolla

"Mikä menee meidän kaaliin? Pyynikki, Pyynikki!

Mikä menee teidän kaaliin? Pyynikki, Pyynikki!"

Mutta meneekö se vaimon kaaliin?

Blogistin puolisona ei ole helppoa.

Saan aika ajoin kutsuja erinäisiin tapahtumiin, joiden keskiössä on olut. Silloin tällöin kutsut ovat avec, mutta parempi puoliskoni on tehnyt selväksi ettei moisiin tilaisuuksiin mukaan lähde. Toisaalta molempien poistuminen samaan aikaan kotiovesta ilman lapsia vaatii kieltämättä nykypäivänä enemmän tai vähemmän järjestelyitä, joten ihan pienten kissanristiäisten takia ei vaivaa edes jaksaisi nähdä. Sen sijaan, kun Tampereelta tuli kutsu laajentuneen Pyynikin Käsityöläispanimon avajaisiin vaimoni syntymäpäivänä ja tarjolla olisi runsaan olutrepertuaarin lisäksi myös Pyynikin Juomien Kirsikkasiideriä, niin ajattelin ottaa riskin ja yllättää viemällä hänet kyseisiin kinkereihin. Seurasi soitto anopille ja lastenvahtikuviot oli selätetty.

Skumpat Ilveksessä ja kohti Tesomaa. Panimon porteilla vaimollekin alkoi paljastumaan illan todellinen agenda. Tutunoloiset portaat veivät kohti Pyynikin Käsityöläispanimon uusia tiloja. Kaksi ja puolituhatta neliömetriä avautui pieninä palasina kuin labyrintti, mutta kaiken kaikkiaan joka paikassa näytti komealta. Osa tiloista oli kutsuvierailta asetettu karanteeniin. Olutmestari Tuomas Pere totesi näissä osissa olevan joko salaisuuksia tai vain yksinkertaisesti niin paljon roipetta, ettei niitä kannata sen suuremmin esitellä.

Pitopöytä tarjosi ensimmäisen elementin korkeimman asteen jännitystä. Nopealta vilkaisulta vaikutti, että pöytä notkuu erilaisia mehukkaita lihatuotteita aina 4 Cateringin karamellisoidusta kaslerista Wigrenin Suomen parhaaksi valittujen Brunssi nakkien kautta perinteiseen Tapolan mustaanmakkaraan. Vaimoni on siis kasvissyöjä ja tapahtuma hetkellä hyvin nälkäinen. Hikikarpalot otsalla lähestyimme seisovaapöytää, kunnes Vegemin vapauttava näky puhdisti ilman. Kebab osoittautui yllättäen lihattomaksi vaihtoehdoksi ja muuten järjettömän hyväksi sellaiseksi. Sanoisin, että pöydän parasta antia!

Pitkiin ruokailupöytiin oli katettu valmiiksi ruokajuomiksi mm. palkittuja Ruby Jazz Alea ja Mosaic Lageria sekä sitä ainoaa ei olutta eli kirsikkasiideriä. Vaimo maisteli ja totesi, että kyllä tätä nyt yhden pullon pystyy juomaan. Itse painotin juomapuolen pois tölkkituotteista kohti takaseinälle viritettyjä hanoja. Toistakymmentä itsepalveluvipua tarjosivat aika kivan leikkauksen Pyynikin parhaimmistosta eli porttereista. Vahvaportteri, Papan Vanilla Stout ja Imperial Stout maistuivat kuten yleensä. Yritin vielä pienten maistiaisten kautta perehdyttää vaimollekin maltaisia herkkuja, mutta ilmeistä päätellen samettinen stoutti ei osunut sen paremmin maaliin kuin lempeä lakkasaisonikaan.

- Ollaanko sitä pienpanimoita enää?     
- Todellakin ollaan.

- Ollaanko sitä käsityöläispanimoita enää?   
- Taidetaan olla ainoo käsityöläispanimo tässä maassa.

Illan isäntä piti puheen kertoen lyhykäisyydesti...lyhykäisesti...lyhyesti panimon historiasta ja nykytilasta. Vanhojen laitteiden lisäksi pystyyn on nyt saatu kahdeksan uutta 7000 litran käymistankkia. - Käytännössä tullaan tekemään 5000 - 5500 litran batchejä, Pere toteaa. 

Entisestä puolen miljoonan litran vuosituotannosta ollaan harpaamassa siis melkoisiin saappaisiin. Tämän hetkisen valmisteverolain mukaan pienpanimoiksi luokitellaan kaikki alle 15 miljoonaa litraa vuodessa tuottavat panimot. Eli vaikka vauhti kiihtyy, niin jalat sujahtavat kuitenkin vielä bootseihin sen enempää nauhoja löysäämättä.

Illan muusta ohjelmasta vastasivat Karoliina Blackburnin juontojen välissä Tampereen kiäliset uutiset, Kanerva-kuoro ja Karanteeni. Samalla juhlittiin muuten myös Pyynikin Käsityöläispanimon 5-vuotissyntymäpäiviä. Panimon perustaminen oli aikoinaan sattunut täsmälleen samalle päivämäärälle. Kiitokset kutsusta ja onnittelut! Lisäksi Tesoma - keskusta välisestä transportaatiosta vielä kumarrukset Kohokohdille, oli hyvät kyydit!

Pyynikin Mosaic Lager

*

Pyynikin Käsityöläispanimo voitti toistamiseen kultaa Lontoossa järjestettävässä World Beer Awardsissa elokuussa. Tällä kertaa podiumin korkeimmalle pallille ylsi Mosaic Lager (4,7%) sarjassa Seasonal Lager. Palkitsemisen jälkeen kyseinen olut oli luonnollisesti kiire pistää suuremmalla vaihteella tuotantoon ja hei, tölkkiin tietysti! Samalla heittämällä pyynikkiläiset lähtivät valloittamaan naapurimantereita ja tähänkin tölkkiin on painomustetta kulutettu muillakin kuin kotimaisilla suomella ja virolla. Etiketistä löytyy kiinalaisiakin hieroglyfejä, joiden sisällöstä en liiemmin...
Mosaic oli Liiteristä (n)ostetusta pullostakin ihan ok, mutta jos Dammer Pilsin askelmerkeillä tapaillaan, niin tölkin tuoreutta uskaltaa enemmän kuin odottaa. Ja kyllä, ensitahdeista lähtien tuore tölkkikama pyyhkii lattiaa pullotetuilla muistoilla. Fiilis on kuin olisi aloittanut AC/DC:n kuuntelun Brian Johnsonin aikakaudesta ja vasta sen jälkeen kuullut Youngin veljesten kärjessä Bon Scottia. Okei, ei ero nyt niin suuri voi olla (vai voiko?), mutta nyt tämäkin oikeasti iskee. Tunnelma on hyvin samankaltainen kuin ensimmäistä kertaa StaPan American Lageria maistaessa. Keksisen kepeä hedelmäinen herkku, jolle ei väärää tilaisuutta löydy. Ainakin näin syksyn sateiden iskiessä tämän oluen voimin kesä vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

*Oluet ja lippalakki saatu panimolta

Märkää Kundin kuivalihoille - osa1

Kesäpäivä parhaimmillaan. Antelias aurinko johdattaa saunan terassille ja suorastaan käskee nauttimaan kelistä oluen mitalla. Tällä kertaa kellarista koostui matkaan kuvan mukainen kotimaan pienpanimo-siksari ja tarkoituksena löytää näistä sopivia makupareja kuivalihoille. Färssiosaston korruptiokuivikset sain ohimennen keväällä Helsinki Beer Festivaaleilla Kuivalihakundin standiltä. Tässä maistelussa setin ensimmäiset neljä makua: Habanero nauta a.k.a. Jerkku, Savu BBQ possu eli Porky sekä Ruusterit ts. kanat srirachalla ja sitruunaruoholla maustettuina. Seuraavaan teistinkiin jäi vielä neljä pussia erilaisia Jerkkuja. Palataan näihin myöhemmin.

Aluksi pyyhittäköön pöytä Kuivalihakundin lihojen laadun suhteen. Jokainen rasia pullollaan järjettömän maukkaita ja tuoreita smaakeja. Näitä kerran maistaneena ei liiemmin enää tee mieli amerikkalaisia bulkkijerkyjä. Mutta minkälainen olut sopii parhaiten korostamaan näiden kuivaliha Lamborginien hienostuneen voimakkaita flavoreita? Ainakin Kimiton mustaherukkainen Mosaic Vienna viettelee molemmat kanat polvilleen ja puunaa etenkin Lemongrass Ruusterin hedelmäisessä humalakylvyssään entistäkin ehommaksi makuelämykseksi. Sriracha Ruusteri sen sijaan löytää kemiöläistäkin toimivamman kumppanin raumalaisesta Red Alesta. Linden Breweryn uutuusoluen makeus tasapainottaa juuri sopivasti Srirachan mausteista takapotkua. Kyseinen kombo tuo makunystyröiden ulottuville molempien tuotteiden teknisimmätkin nyanssit. Muflonin Mandariini IPA antaa hyvin samankaltaisen käsittelyn Habanero Jerkylle, joka tosin on turhankin mieto liha ainakin jos olet chilisyyttä etsimässä. Onneksi pussissa odottaa myös Naga Jerkkua. Joka tapauksessa porilainen IPA kaivaa kesystäkin Habasta toimivan nautintonaudan esiin. Pöydän muihin lihoihin veraattaen Jerkku on selkeästi kuivin ja vaatiin oluelta notkeaa nektariinisuutta ja huumaavan hedelmäistä humalaa. Sitrushedelmien kirjo polskii poskipäissä happamasta greipistä makeaan mandariiniin ja takaisin. Vaikea olla tästäkään nauttimatta.

Savuinen possu vuorostaan piehtaroi parhaiten tummemmissa öljyissä. Näistä kolmesta tummasta oluesta sensuellimmin Porkyn vastaanottaa Pyynikin Käsityöläispanimon 4,2%:nen Sessio stoutti. Tamperelaisen oluen silkin pehmeä ote syleilee barbeque porsasta ja sitoo kasslerista tihkuvan ihran itseensä, eikä rasva näin ollen sulaudu liiaksi suun sisäpinnoille. Makun Savu Porter ja etenkin Hiisin Iku-Turso olivat tällä kertaa jokseenkin liian dominoivia erinomaisessa itsekeskeydessään, mutta voisin nähdä nämä sopivina makupareina kuivalihoille toisena vuodenaikana. Lumen saartama hirsimökki, takkatuli ja hirvenpää seinällä saattaisivat saavuttaa näille oluille lihojen seurana optimaalisen nautintomontaasin. Tämä kesäilta oli kuitenkin tässä ja erinomaisten nautintoaineiden symbioosi saavutettiin mitä parhaimmalla tavalla. Sauna kutsuu.

Loppuun Loposen lausunto: "Happy Joen kanssa kaikki goes!"

Pyynikin Big4Sun - Iso nelonen

Pyynikin Käsityöläispanimo puskee uutuuksia ja innovaatioita ulos minkä kerkiää. Tällä kertaa Makun Makustelusetin kanssa lähes saman aikaisesti markkinoille läjähtänyt Big4Sun sisältää nin ikään neljä erilaista olutta. Hintaluokitukseltaan fourpack on samoissa Makun kanssa, mutta sisältöä on 0,7 litraa enemmän. Yhden puolen litran tölkin hinnaksi jää siis n. 2,75€, joka on jopa isojen panimoidemme puolen litran tölkkeihin verrattuna enemmän kuin kilpailukykyinen hinta. Toki hinnat vaihtelevat myymälöittäin ja enemmänkin saa maksaa jos janoaa. Tämän paketin sain panimolta lähetyksenä hyvin monen mutkan kautta, mutta perille saapui joka tapauksessa, vaikka matka-aikaa kuluikin toista viikkoa. Kiitokset kuriirille sekä Pyynikille!

Nelospakin ehdottomasti mielenkiintoisin olut on keltaisen kullertava Cloudberry Saison. Vaahdon viekoitellessa valkean vienosti oluen väri kuultaa kompaktia kadmiumia kuin aurinko alkukesästä. Tuoksussa on napapiiristä notkeutta ja lempeää leipäjuustoa lakkahillolla leivitettynä. Sitruksisen suuta syleilevä suutuntuma ravitsee raikkaudellaan ja yllättää yrttisyydellään, eikä liiemmin lannista. Belginen pippurisuus pilkistelee puitteissa ja maku määrittäytyy marjaisen makeaan maalaismaisemaan. Hienoa hillan happamuutta ja witbieristä vehnäisyyttä yhdessä lasissa. Parasta kuitenkin on, että siemenet eivät tartu hampaisiin toisin kuten lakkatuotteissa yleensä. 

American IPA on ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin kaunis. Pehmeän persikkaisen oluen ylle piirtyy poimuilevaa pitsiä joka muistuttaa kalliomuodostelmaa. Greippisen havuinen tuoksu vie kohti hennosti humaloitua ja varovasti yrtitettyä makukokonaisuutta, joka on selkeästi aikaisempaa pulloversiota parempi. Mihinkään wow-experienceen tässä ei sen enempää päästä kuin pyritäkkään, mutta mukavan helposti lähestyttävä grilli-IPA joka tapauksessa käsillä. Sellasta käyttöolutta arkeen you know.

Sitten pakista löytyy tietenkin Pyynikin maitokauppavahvuisten oluiden johtotähti eli Ruby Jazz. Kuvissa mustan puhuva, mutta aidosti jaspiksen punertava olut tuoksuu sammalmetsälle ja pihlajanmarjoille. Tölkkiversiossa on ainakin muistikuvieni mukaan enemmän hiivaa kuin aikaisemmissa pulloissa. Reseptiikkaa on myös oman käsitykseni mukaan hiottu pikkuhiljaa vaaleampaan suuntaan. R.J. on kieltämättä edelleen paikkansa ansainnut. Greippinen lehtivihreä hyväilee suklaista marjaisuutta, joka lepää tyynen rauhallisena yrttimaustevoin peittämällä lihapedillä. Kielien katkeruus ei katkea.

Viimeisimpänä Big4Sunin uumenista löytyy Pyynikin historian ensimmäinen pohjahiivaolut. Kellarista sen sijaan löytyi useampikin samainen olut pullossa, joten korkkasin nämä samantein rinnakkaismaistelun merkeissä. Ulkoisesti Dammerit ovat yllätyksettömästi identtiset. Runsasrakenteinen vaahto jättää lasien reunamille paikoittain paksuahkoakin pitsiä ja alkuryntäilystä rauhoituttuaan oluita peittää edelleen sentimentaalinen tyyneys. Molemmista pakkausmuodoista kaadetut pilsnerit tuoksuvat yhtä hedelmäisen heinäiselle, jossa voinen voimakkuus valottaa vienolla värikynällä vahvistaen Vltavaa viljelyksien viereisyyttä. Maku komppaa tuoksua kaikin ruohoisin voimin, mutta ensimmäistä kertaa vertailuoluista löytyy jotain vertailtavaa. Tölkki Dammer on selkeästi pehmeälinjaisempi ja pullo Dee sen sijaan hapokkaamman rosoisempi. Tämä eroavaisuus tosin tasoittuu nesteiden hetken aikaa laseissa levättyä, mutta alkuasetelma oli tämä. Viidentoista minuutin jälkeen yhtä ei erota toisesta. Hieno veto, kuten koko boxi kokonaisuudessaankin.

Onko tämä Suomen paras olut?

Pyynikin Bourbon Barrel Aged Imperial Stout saapui Alkon käsityöläisoluiden joukkoon tyylikkäästi viikon myöhässä. Jo pelkästään strategisten mittojensa perusteella kyseessä oli ainakin omalla henkilökohtaisella tasolla se kaikkein odotetuin uutuus tälle keväälle. Eikä aikaakaan, kun kuluttajien kokemuksia kaikui keskusradiosta:

"No nyt löysi Siperia Imperial Stout voittajansa. Pyynikki iskee kuin  miljoona volttia!" - nimimerkki Svenflygel PintPlease-sovelluksessa.

"Pisteteknisesti tämä menee itselläni kotimaan listan kärkeen. Et silleen.  Better than Siperia." - Johnny Rio, Tuopin Ääressä

Siis Siperiaakin suurempi? Plevnan ylpeys on liputtanut Suomen parhaana pidetyn oluen paalupaikkaa jo vuosia ja tällä nimikkeellä tituleeratussa kilpailussakin kyseinen lesti on päässyt seisomaan sen korkeimmalla podiumilla.

Pyynikin Käsityöläispanimolta lähetettiinkin juuri sopivasti muutama maistiainen, joiden joukossa tuli myös kyseinen BBA IS. Samalla viikolla olin jo ehtinyt tilaamaan Alkon nettikaupasta pari verrokkia kyseiselle Tesoman uutuudelle. Foundersin KBS oli jonkin asteinen itsestäänselvyys, jonka kanssa halusin pyynikkiläisen saada rinnakkain. Otin mukaan lauteille kuitenkin myös Siperian, koska siihen somevertailu yksiselitteisesti kulminoitui, vaikka plevnalaisen tyylilaji onkin ilmeisen esteettömästi Black IPA ja alkoholiprosenteiltaankin reilusti näitä kahta muuta miedompi. Nyt kävi kuitenkin joka tapauksessa niin, että korkkasin nämä kaikki käsillä olevat kolme olutta tuhlaajapojan elkein samalla kertaa.

Korkin aukaisu aiheuttaa jokaisen imperiaalisen oluen kohdalla kevyen sihahduksen. KBS synnyttää pientä tehostehöyryä pullon suulla. Nesteiden olomuodoissa ei liiemmin eroja ole, mutta Founders erottuu kuitenkin selkeästi öljyisimmän paksuimpana ja Pyynikki vähiten mustana lietteenä. Heti tuoksussa Siperia ujostelee ja Plevnan kevyemmät alkoholiprosentit näyttäytyvät kepeänä kahvisuutena voimakkaampien verrokkien paistatellessa tuhtien sinfonioiden keskellä. Kentuckyn aamiaisstoutin keskittyessä kahvin mahtiin Pyynikkiläinen pöyhistelee sumpin joukkoon lorautetun viskin mitalla, joka ei ole mikään pieni knaapu. Vaahtoja verrattaessa Siperia kohoaa neljän millin verran muita korkeammalle ja pyynikkiläinen tasoittuu nopeiten. Pitsiä piirrettäessä jenkki kuittaa parhaat pisteet.

Siperian suutuntuma jää kauas kavereista. Tässä vaiheessa tuntuu, että asetelma alkaa olla täysin epäreilu. Viisi prosenttia kevyempi plevnalainen ei vain tässä seurassa pärjää. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että 13% ja 11,9% hakkaavat yksinkertaisesti Siperian niin pieneen rakoon, että sieltä ei flavoreita enää irtoa. Täyteläisen tynnyriset iStoutit eivät anna armoa, vaikka vesilasia kuinka väliin vilkuttaisi. Valitettavan hukkaan menee tämä Siperia.

Maussa KBS:n suupieliä syleilevä vaniljaisen viskinen laktoosisuus saa vastaansa Pyynikin tervamaisenkin tammisen paahteisuuden ja niin ikään vaniljaisen, mutta samalla supisuomalaisesti salmiakkisen kaiun. Founders on selkeästi helpompi (jos näin voi sanoa) ja PKP moniulotteisemman mystisempi, joskin myös etanolisesti terävämpi, jossa viskitynnyrin tuomat vibraariot ovat aivan siinä rajapinnalla lyövätkö yli vai ei. Kolmasosa pulloista kumottuina ollaan siinä vaiheessa, että Siperialla voi näiden oluiden välissä enää vain huuhtoa suunsa veden sijasta.

Suklaisen makeuden kanssa KBS vetää köyttä, mutta itse henkilökohtaisesti pidän Pyynikin suolaisesta lakritsisuudesta. Foundersin leivosmaisen lempeä ote on se joka huumaannuttaa joskin jo jonkin asteisesti humaltuneen blogistin mielen. Yltääkö Pyynikkiläinen sitten legendaarisen KBS:in mittoihin ja onko se kulttimaineista Siperiaakin parempi? Ei ja en tiedä. Jenkki IS on eittämättä parempi, mutta pieni ja pippurinen Pyynikki potkii hämmentävän lähellä Foundersin kaltaisen panimon suurimpia seoksia ja tarjoilee isolla kädellä imperiaalisen ihanaa itsekeskeisyyttä. Kuten jo heti kättelyssä tuli todettua, niin Siperian kanssa vertailua on mielestäni mahdoton tehdä. Tyylilajit ovat kertakaikkisesti niin kaukana toisistaan ja voimakkaampien oluiden hyökkäys tukahduttaa kaikki aistit. Summa summarum, Plevnan Siperiaa BIPAksi puhuteltaessa Pyynikin Käsityöläispanimo on tehnyt keikyblogistin silmissä kaikkien aikojen parhaan suomalaisen imperial stoutin. Nähtäväksi jää minkälaisen muodon tämä saavuttaa muutaman vuoden kellarikasvatuksen jälkeen, joka on ehdottomasti kokeiltava.

Thorium Black - Diablo 20th Anniversary Stout 6,5%

Vuosi taaksepäin markkinoille ilmestyi 4,5%:nen Diablo Corium Black, joka oli bändin ja Pyynikin käsityöläispanimon yhteistyön tulos. Samassa hengessä syntyi Thorium B, astetta voimakkaampi paholainen. Reseptin kehittelyssä mukana olivat Pyynikin tuotanto- ja laatupäällikkö Heikki Eräsalon lisäksi makutuomareina Heikki Malmberg ja Aadolf Virtanen Diablosta.
Olut tulee ainoastaan ravintolamyyntiin ja kulkee kiertueen matkassa aina Oulusta Anjalaan. Saatavuustietoihin voi perehtyä panimon kotisivuilta. Nämä testipenkissä olleet pullot sain panimolta. Alla olevassa videossa yhtyeen solisti Rainer Nygård omistaa kappaleen Pyynikin käsityöläispanimolle ja sipaisee Thoriumin ensipuraisut lavalla olutta analysoiden: "Ei paskempaa".

Toriumiakin mustempi stout vaahtoaa kevyen maltillisesti. Tuoksussa on palkitsevasti papan vanillaa, mutta soolon sointukierto keskittyy paahteiseen kahviin savuisessa kellariviskibaarissa. Suutuntuma on juuri niin raikas, kuin kuusi ja puoli prosenttinen musta pyynikkiläinen vain voi vahvuusalueellaan olla. Tuhkaisen trashinen maku on räätälöity helposti nautittavaksi lasin ohella suoraan pullonsuusta niin saunassa kuin snakepitissäkin. Viimeisiä säveliä lähestyttäessä olut vuodattaa itsestään kaiken aistien saavutettaville. Lakritsainen salmiakkisuus suolaa suupieliä ja tumma suklaa tasoittaa omalla makeudellaan sinfoniaa metalliveljien käyttöasteikolla lähelle sataa. Desibelit alkavat nousta ja reaktori on saanut kaipaamansa polttoaineen, jolla De Loreankin kehräisi kuin kartusiaani. Jone Nikula arvioi Makun Amorphis lageria "Helvetin hyväksi". Diablon yleisön seasta niin ikään oli kuulunut kommentti: "Perkeleen hyvää". Mitäpä näihin voisi enää lisätä. Kotimaisten pienpanimoiden rock-oluet alkavat olla toinen toistaan kovempia! Rock out with your craftbeer!
88

Postipaketin teippaaminen kiinni on turhaa.
Kuriiri toimittaa oluet ehjänä kotiovelle,
vaikka laatikko auki :)

Ruokapuoti Lumon Totonac Stout 4,5%

Raumalaisen Ruokapuoti Lumon omien oluiden saga sai jälleen jatkoa. Kyseinen öljy näki tosin päivänvalonsa jo joskus viime vuodenvaihteen aikoihin, mutta kuten aikaisemminkin todettua, niin Raumalta on pitkä matka Porvooseen ainakin ajallisesti. Tämä Totonacci odotti minua pekonia kiiluvin silmin syyskuisena Haapaloiden häiden jälkeisenä aamuna Kalatorin majatalon aulassa mäyräkoiran kanssa. Kiitokset jälleen Paroalhon jaoston olutpatriotismille. Vihdoin siis itse oluen pariin.

Kahvisen ruskea stoutti beigellä vaahdolla. Tuoksussa on vaniljaista lakritsaa ja laktoosista suklaata. Suutuntumaltaan melko kevyt, mutta maukkaan öljyinen liemi voitelee vahvuuteensa nähden kelpoisella viskositeetillä. Yrtisyys tulee esille etenkin jälkimaussa jota edeltää tasaisesti paahtuneet tai ehkä jopa palaneet vadelmatoffeet. Jollain tasolla kokonaisuus on kovin Dr. Pepperinen. Makeaa maltaisuutta tutulla Tamperelaisella twistillä. Pyynikkiläistä nääs Tesomasta, eikä yhtään hullumpaa, vaikka parasta ennen päiväyksestä onkin jo useampi kuukausi.
80

Pyynikin Käsityöläispanimo Sunrice IPA

Alunperin Sunrice IPA on Häyrysen ja Olkkosen kotipanimo K1P:n olut. Pyynikin Panimolla pidettäviin jälkimmäisen panimomestarin omiin häihin kehitelty olut, joka pääsi nyt astetta suurempaan tuotantoon Alkon käsityöläisolutvalikoiman kautta kuluttajien maisteltavaksi. Oluen taustasta voi lukea paremmin Koti Hämeenkadulla-blogista. Hääteeman mukaisesti mallaspohjaan heitetty riisi herättää ennakkoluuloja, enkä ainakaan tästä istumalta muista yhtään yltiöpositiivista riisiolut kokemusta.
Haalean kellertävä olut vaahtoaa lasissa täydellisen tasaisesti tiiviillä tempolla. Tuoksun hype on hedelmäisen lihallinen ja trooppisesti havuinen. Suutuntuma on nektariinisen notkea ja persikkaisen pehmeä. Yrttisen greippistä jälkimakua edeltää aasialaisen riisipellon lämpö ja kosteus. Kokonaisuus tuo mieleen Oliver Stonen Vietnam-trilogiasta enemmän Taivaan ja maan kuin Platoonin. Hyvä riisi!
80

(Tämä olutarvio oli jäänyt ns. pöytälaatikkoon...nautittu ja kirjoitettu helmikuun puolella :)

Lehe Lõbus Njuufa 6,5% versus Pyynikin Black IPA 8,5%

Black IPA on ollut paikoin hyvinkin kiistelty genre. Ainakin ennen yleistymistään. Suomessa tosin Plevnan Sam Viitaniemi taisi panna mustaa IPAa jo siinä vaiheessa kun se oli muilla panimomestareilla vasta pilkkeenä silmäkulmassa, eikä sitä maailmalla sen paremmin tunnustettu ylipäänsä olemassa olevaksi lajikkeeksi. 

Otin tällä kertaa rinnakkaisvertailuun nämä kaksi artesaani BIPAa ihan vain sillä perusteella, että niitä sattui kellarin perukoilla lojumaan muutamia lestejä. Pullojen lämpötila oli aukaisun koittaessa 17 celsius astetta ja nautiskelun aikana elohopea kohosi parilla mancave-pykälällä Sentencedin pauhatessa taustalla.

Virolainen mustis sihahtaa selkeästi ärhäkämmin ja vaahdostakin sen näkee, että hapokkuus on sillä puolella tusinasti voimakkaampaa (liian). Samaisen yksilön tuoksu on sitrushedelmäisen paahteinen. Manselainen sen sijaan tuoksahtaa  palaneen mustaherukkaiselta. Lehen maku on mansikkaisen makea ja suklaisen suolainen. Aika vaisu kokonaisuus. Pyynikin öljyinen suutuntuma jatkuu kahvisen lakritsaisella flavorilla ja saa Lõbusken näyttämään tässä yhteydessä keskinkertaisen epäonnistuneelta endeavourilta. Myös yrttisys ja siirappisuus korostuu voimakkaamiin tammesterilaisissa hyppysissä. Tosin huomioitavaa on kahden prosentin ero oluiden volyymissa.

Lehe 73

Pyynikki 84

Savubattle: Bamberg versus Pyynikki

Odotukset tästä vastakkainasettelusta ovat suorastaan huikeat. Todellinen savuoluiden suurvisiiri saa rinnalleen Pyynikin Käsityöläispanimon lähes kuoleman partaalle (not!) vieneen tulipalon muistoksi tehdyn Feeniksin. Ennakkoon ajateltuna hekumoin ajatuksesta, että manselainen pyyhkisi sakemannilla lattiaa, mutta tuskin niin kuitenkaan tulee käymään. Saati jos näin kävisi, uskoisiko kukaan? Let´s katsotaan!

Pyynikkiläinen (6,0%) vie ensimmäisen erän mustan maltillisella ja valoa läpipääsemättömällä panimolle ominaisella olemuksellaan. Bambergilainen (6,5%) on kirkkaampi, ruskeampi ja hapokkaampi. Tuoksuissa Aechtin pyökkinen tervaleijonaisuus jää leirinuotiosavuisen Feeniks-jyrän alle. Tuntuu, että kaikki maailman tunnetuimman savuoluen palvikinkkuisuudet ja savusaunaiset yrttisyydet ovat triplaantuneet tamperelaisten panimovelhojen käsissä.

Rauchbierin suutuntuma on pohjoista vastustajaansa liukkaampi ja tervaisempi sekä makumaisemaltaan turvallisen tuttu. Feeniksin lääkeyrttinen savuisuus seikkailee jo liiallisen aromikkuuden rajamailla, mutta omaan savua ihannoimaan pirtaani kokonaisuus hipoo euforian salmiakkisia metrilakun kyllästämiä portteja.

Loppua kohden ruhtinas rauchbier alkaa kuitenkin nostamaan nautinnollista huippuaan ja samalla arvokas artesaani vaipuu yskänlääkemäiseen transsiin. Ei sikäli, että kummassakaan olisi missään vaiheessa mitään vikaa, päinvastoin molemmissa laseissa on enemmän kuin erinomaista savuolutta. Erävoitot menee selkeästi kokelaalle, mutta klassikko vetää nautinnon kokonaiskuvassa viimemetreillä selkeästi pidemmän korren. Hevisaurusta lainatakseni huudan: "RAUCH!".

Urbock 94
Feeniks 88

Uutta ja vanhaa: Pyynikin Käsityöläispanimo Papabeers Vanillastout 6,8% TAMPERE

Pistetäämpäs laseihin vaniljaa. Uutta ja vanhaa. Papan VanillaStout on tullut todettua erinomaiseksi jo moneen otteeseen, kuten SOPPissa ja Suomen Paras Olut Gaalassa 2015, mutta soraääniäkin hän on ansainnut mm. Bissebaronin hellässä käsittelyssä. Kaarinaan oli osunut ilmeisesti ensimmäisen erän viallisia pulloja? Lähdetään vertailemaan uutta ja vanhaa suurella mielenkiinnolla. Reseptiikan suhteen muutoksia ei ole tapahtunut, mutta vuosi kellarissa saa aina aikaan muutoksia, joten tsiikaillaan.

Uutukainen sihahtaa snadisti sankarellisemmin. Ulkoiset ominaisuudet täsmäävät. Nauhamainen vaahto laskee identtisen esirippuisesti. Vanha versio tuoksuu huomattavasti pehmeämmin kahville verrattaen uuteen marjaisan mahonkiseen mokkaan. Maussa tuoreen kohdalla yrttinen lakritsaisuus iskee suoraan ytimeen, kun taas oldiessa sama seuraa flashbackinä jälkimaussa. Samettisen suklainen suutuntuma sepittää syntisen sointuvaa sonaattia sielujen salaseuroille suhisten. Vanilja tanssii tangon ympärillä yoginia kuin viimeistä valssia. Sulavan samettista smoothieta suoraan sydämeen. Kypsytelty lesti vie pehmeydellään tuoretta stouttia vaahdon mitalla, joten ei aivan hukkaan mene kepeä kellarointi tämänkään tumman kohdalla.

Onhan tää Pyynikin, Papabeersin ja Pereen parhaimmistoa. Eikä siis ihme, että kyseinen stoutti palkittiin sarjansa parhaana S P O Gaalassa 2015.

Vanha (BBF 11/15) 95
Uusi (BBF 09/16) 94